Etusivulle
Koivujärven rantaterassi
Koivujärven rantaterassi

Avoinna perjantai-illasta sunnuntai-iltaan, muina aikoina tarvittaessa.

Puh. 0400 867760
Kirjoituksia

Kiuruvesi mielessäin

Kirjoitus käsittelee kirjoittajan suhdetta kotiseutuun. Kirjoitus on osallistunut Kiuruvesi-lehden ja Kotiseutuyhdistyksen järjestämään kirjoituskilpailuun ja se on julkaistu Kiuruvesi-lehdessä.

Aamu on aurinkoinen. Pihalla näkyy vielä yökastetta, päivästä tulee varmasti helteinen. Muistelen, olenko jo laittanut vettä pulloihin matkajuomiseksi. Sitä tarvitaan myös viilentämään kuskin kasvoja ja lasten hikisiä otsia. Aina on varauduttava siihenkin, että vaatteet sotkeutuvat matkalla ja niitä on puhdistettava.

Eväät on tehty edellisenä iltana. Vaatteiden pakkaaminen on raskas tehtävä, varsinkin kiireisen työpäivän jälkeen. On mietittävä tarkkaan, montako alusvaatekertaa kullekin tarvitaan, että jokaiselle riittäisi puhdasta päällepantavaa ennenkuin ehdin seuraavan kerran pestä pyykkiä. On varauduttava sateeseen, kylmiin öihin, tuuliin, helteeseen, sairasteluun, kalastukseen, juhliin, polttopuiden tekoon. Pienet lapset saattavat tarvita kesällä toppahaalarinkin. Nyt jo edesmenneen äitini sanat ovat mielessäni aina kun pakkaan: "Muistahan ottoo tarpeeks lämmintä vuatetta, sitä ei tiijä, kun suattaa olla niin monenlaesta ilimoo." Näillä sanoilla hän aina toivotteli tervetulleeksi puhelimessa soittaessani, että huomenna sitten tullaan, jos hyvin menee. Ja minulleko tarvitsisi tavaroiden mukaanotosta muistuttaa! Yritän kantaa laukut ja pussukat autoon ennenkuin herätän miehen ja lapset. Kuitenkin alkaa taas kovaääninen taivastelu: "Miten tuonne autoon sovitaan ite?"

Onnistun ahtamaan kaiken kuitenkin sisälle; tunnen kehittyneeni mestariksi auton tavaratilojen hyödyntämisessä. Lyön peräkontin luukun kiinni. Kukkaset on vielä tarkistettava, että jää vettä reilusti, sekä kukankastelijalle lappu, jossa on lomaosoite ja lähin puhelinnumero. Kasvimaata on vielä vilkaistava. Sinne se jää kitkettynä, ja kun palaan, saan suurennuslasin kanssa hakea oikeita taimia esiin vesiheinän seasta. Kunpa tämän pihan saisi sidottua narulla auton perään ja kiskaistua lähemmäksi Kiuruvettä.

Mutta mikään ei auta. Ei pitkä välimatka, ei työkavereiden ihmettely, kun ei jäädä lepäämään tänne. Olisihan omassa huushollissakin tekemistä; suursiivousta, remontteja. Ei, Kiuruvedelle on päästävä. Se polte alkaa jo viikkoja ennen loman alkua. Töissä on tehtävä pidempää päivää, että saa kaiken ajan tasalle ja voi olla muutaman viikon pois. Kotona on hoidettava pihaa perusteellisesti, on pestävä pyykkiä ja on juostava eri kaupoissa hankkimassa säilykkeitä, kynttilöitä, narua, hyttyskierukoita ja pieniä viemisiä lapsille. Nuorempana jaksettiin lähteä usein jo samana iltana kuin työt päättyivät, nyt keski-ikäisenä on maltettava odottaa seuraavaan aamuun.

Ensimmäisten kilometrien aikana välähtelevät mielessä vielä ajatukset taakse jääneestä omakotitalosta. Aletaan inttää siitä, kuka viimeksi tarkisti, että ovi tuli lukkoon (kuitenkin ainakin kaksi meistä on taatusti käynyt kopasemassa kahvasta varmistamassa, että kiinni on). Laitettiinko säleverhot sopivasti, että näyttäisi asutulta? Nykyään varkaat tyhjentävät koteja keskellä kirkasta päivääkin. On jo huokaistava uupumuksesta. Otettiinhan jääkaapista varmasti kaikki pois? Kerran unohtuivat juhannukseksi varatut makkarat - onneksi kuitenkin pakastimeen.

Jo puolentoista tunnin ajon jälkeen pysähdytään tutulle seisokkipaikalle järven rantaan. Tuuli leyhyttelee ihanasti kasvoja ja tuo aaltojen tuoksun. Kuski saa vetäistä hermosauhut, otetaan "palasta". Järven vesi tuntuu pehmeältä sormissa ja varpaissa. Tästä se tunne alkaa hiipimään mieleen: kotiin... kotiin. Mieltä lämmittää nähdä silkkiuikku lipumassa ylväästi kaislikon reunassa. Entä jos matka olisikin näin lyhyt, tuntuisiko odotus ja perille pääsy samalta? Ehkä ei. Ehkä on luovuttava jostakin asiasta ja pelättävä menettävänsä sen kokonaan, ennenkuin voi hahmottaa sen oikean arvon.

Aika pian jatketaan matkaa. Jyväskylän jälkeen tienvarret muuttuvat selvästi kotoisemmiksi. Männyt ovat pienempiä, kankaat kuivemman näköisiä. Kotiin ... kotiin, tuntuvat auton renkaatkin humisevan korvissani. Viitasaarella tai Pihtiputaalla on hyvä tankata, niin ei jäädä ilman bensaa perilläkään. Loput eväät on syöty ajettaessa. Lapset ovat nukkuneet päiväunensa. Itse olen lukenut ja pelannut lasten kanssa, ojennellut pyytäjille milloin mitäkin tai vain haaveillen seurannut puiden latvoja, jotka vilistävät ohi sininen taivas ympärillään. Kuski on ähissyt hikoilun ja puutuvien jäsentensä kanssa.

Jotenkin se aina on kuin ottaisi oudosti mahasta, kun iso mäki laskeudutaan alas. Tien varsilla alkaa olla tuttuja postilaatikoita. Tuttuja autoja ja kuljettajia alkaa tulla vastaan. Odotus: kenet nähdään ensin? Silloin, kun äiti vielä eli, tuntui lähes taivaalliselta ajaa kotipihaan. Äiti sieltä jo kurkisteli ovesta iloinen ilme kasvoillaan. Useasti lämmin ruoka odotti pöydässä. Kaikesta näki, että tuloamme oli odotettu! Isäkin tuli jostain pelloilta ja veljet poikkesivat kotiin sitä mukaa kuin töistään pääsivät. Se nousi rinnan alta; pakahduttava onnen tunne. Perillä ... olen kotona ... meitä on odotettu. Piha oli kierrettävä ympäriinsä, koiraa oli ehdottomasti käytävä taputtelemassa. Se olikin jo räksyttänyt innoissaan ja kertonut, että vielä tuntee. Silloin, kun kävin koulua, kotonani oli pystykorva, joka tuli aina vastaan tienvarteen linja-autolta. Se näytti osaavan aikataulun hyvin. Kun nousin linja-autosta, koira aloitti hillittömän ympäripyörimisen häntänsä perässä. Se oli sen tapa osoittaa iloa.

Serkusten jälleentapaaminen on yhtä riemukas asia. Lapsia saa jo repiä erilleen, kun on aika lähteä käymään miehenkin kotona. Joskus tulemme ensin hänen kotinsa kautta. Monesti olen ajatellut, kuinka hirveää olisi, jos joutuisi viettämään osan lomastaan esim. Turussa, jos puoliso olisi sieltä kotoisin. Meillä on ollut se onni, että kumpikin saa yhdessä toteuttaa koko pitkän talven elänyttä toivettaan: nähdä kotiseutu ja sukulaiset edes kesälomalla. Myös miehen läheisten kanssa vierähtää aikaa. Ruokaa tai kahvia tarjotaan, talven ja kevään asiat käydään läpi. Kuitenkin on jätettävä jutustelut täälläkin kesken ja ahtaannuttava vielä autoon. Yöksi olisi vielä päästävä mökille. Kihelmöivä odotus täyttää uudestaan mielen. Muutama mutka vielä ja yhtäkkiä järvi aukeaa eteen maiseman leveydeltä. Siinä se on; siitä ei saa silmiään irti. Rannalla on jo muitakin lomalaisia. Ilo on yhteinen, halataan ja vaihdetaan kiireisimmät kuulumiset.

Vene on käännettävä ensin pois talviteloiltaan ja mela ja airot laitettava paikoilleen. Tavarat kannetaan autosta veneeseen. Lasten ja omatkin jalat ovat jo kastuneet. Kaikkia tavaroita ei yleensä saa mahtumaan yhteen veneeseen. Joku veljistä on monesti tullut kaveriksi ja osa on ahdettu hänen veneeseensä tai sitten on käyty erikseen hakemassa loput toisella reissulla. Venematka saareen ei ole pitkä. Tavarat on siellä taas nostettava maihin ja kannettava mäen päälle mökin kuistille. Hirveä lauma itikoita hyökkää kimppuun. Mökin ovi on aukaistava ja päästettävä lapset suojaan siksi aikaa, että sytytetään hyttyskierukoita. Pian pelmahtavat lattialle lelut sängyn alta, tai yleensä kuuluu ensimmäiseksi: " Koska saan onkia?" Heti on ruvettava kaivamaan matoja ja onget on laskettava saunan seinustalta alas. Rannasta alkaa kuulua kiljuntaa - koukku on kiinni puun oksassa tai serkun hupussa tai juuttunut kortteeseen. Mutta ongittava on, kun sitä on odotettu koko talvi !

Mies istuu kuistilla ja polttaa taas hermosauhut. Sitten alkaa kuulua kolistelua saunalta, vesiastioita käännellään oikein päin ja kohta tuntuu nenässä suloinen savun haju. Itse alan keittää tulokahvia ja nostelen laukkuja sisään. On otettava esille puhtaat vaatteet ja pyyhkeet saunomista varten, ruoatkin on laitettava kylmään. Mutta ennen sitä seison pihalla, nuuhkin apiloiden ja niittyleinikkien tuoksua. Kierros on pakko tehdä melkein juosten; jokainen kivenreuna ja kannonkolo pihapiirissä on tutkittava. Vieläkö on elossa istuttamani vaahtera? Tammi ei ole kestänyt Savon pakkastalvea. Sinivuokosta näkee, että se on kukkinut samoin valkovuokko ja lemmikit. Saaren toiselta puolen siirretyt vanamot kiemurtelevat tuuheina mättään päällä. Siinä se taas leviää, pakahduttava onnentunne ja loppukin paino tipahtaa hartioilta. Jossakin hyvin kaukana - toisella planeetalla varmaan - on työpaikka ja omakotitalo. Tuntuu kuin siinä saisi olla oma itsensä, juuri se, minkälaiseksi on syntynyt ja mikä mieluiten haluaisi olla. Saa huoletta puhua omalla murteella; kukaan ei sitä äimistele, ei pyörittele ihmeissään silmiään, eikä lähettele vieruskaverille vinoja silmäyksiä! On kuin saisi riisuttua päältään ahdistavan kuoren pois.

Ensimmäisenä yönä maltetaan yleensä nukkua hyvin vähän. Päivännäöllä saattaa löytyä lattialta hiiren papanoita ja joskus kokonainen kuollut hiirikin. Aluksi onkin siivottava perusteellisesti sisällä ja ulkona. Jäiden lähdön aikaan rantaan on ajautunut suuria kaislalauttoja ja kaikenlaista roinaa. Kun ne työt on tehty, alkaa kyläily! Se on ihmeellistä, ihan kuin lapsena. Vene vain ilmestyy rantaan ja kohta polskitaan porukalla rannassa. Juodaan kahvia pihalla, laitetaan ruokaa nuotiolla, pelataan sulkapalloa, tai sitten mennään naapurimökille äimistelemään kalansaalista, auttamaan verkonselvityksessä ja kalansiivouksessa. Yleensäkin asioita tehdään yhdessä. Marjastusaikana rehvelletään kierrellä vähiä lakkasoita tai kyykitään mustikkamättäillä.

Ei ainakaan täällä etelän työntekopaikkakunnalla, jossa olemme asuneet jo 25 vuotta, ole sellaista yhteistyö- ja auttamishenkeä kuin Kiuruvedellä. Lapsuudesta muistan hauskimpina hetkinä useamman talon yhteiset puintipäivät, perunannostot ja kevättalven sahauspäivät. Nämä talkoot olivat vastavuoroisia ja niihin kuului väkisinkin mykyrokan keitto ja saunan lämmitys illaksi kovan työnteon jälkeen.

Pari vuotta sitten olimme hakemassa evästä juhannukseksi "kirkolta", kuten yhä sanotaan. Isäni asui jo silloin keskustan tuntumassa ja lähdin kauppoihin kävellen hänen asunnoltaan. Kun sitten palasin kaupasta ja raahasin neljää kassia, harmittelin mielessäni kävelypäätöstäni. Siinä ähkiessäni pysähtyi ikäiseni nainen polkupyörän kanssa viereeni ja kysyi, mihinkä olin menossa niin monen kantamuksen kanssa. Kun selitin isäni asuintalon, hän sanoi asuvansa siitä vielä vähän eteenpäin ja kehotti laittamaan osan kasseista pyöränsä sarviin ja niin matkaa jatkettiin kävellen ja jutellen. Siinä hötäkässä taaksemme oli tullut pieni ja laiha huivipäinen mummoihminen potkukärryillään ja hän hihkaisi: "Olis niitä kassia sopinna tähän minun kärryynnii." Tällaista voi tapahtua vain Kiuruvedellä, ehkä muuallakin maaseudulla. Täällä etelässä saisin vaikka kaatua keskelle pyörätietä kasseineni. Ihmiset vain kävelisivät ohitseni, kenties vähän nyrpistellen.

Kiuruvedellä ihmisissä on luontaista toisen huomioon ottamista ja auttamisen halua. Varsinkin lapsuusajastani muistan, että vanhemmat ihmiset tuntuivat tuntevan eri kylienkin taloja ja asukkaita. Minulle tuntematon matkustaja saattoi koulumatkalla sanoa linja-autossa, että hän tuntee minut tätini näoltä. Nytkin käy, kun olen ruokakaupassa, että joku emäntä, jota en ole nähnyt vuosikymmeniin, alkaa puhella kuin hyvälle tutulleen, koska muistaa minun olleen samalla luokalla hänen tyttärensä kanssa. Tai sitten aletaan muuten vain puhella uusien perunoiden koosta tai tomaatin punnitsemisesta tai kuinka hellepäivä ottaa hengen päälle. Tuota jutuniskemisen luontevaa alotusta ei huomaakaan, jos ei ole elänyt muunlaisessa ilmapiirissä. Täällä etelässä ei auta kaupassa aukaista suutaan tuntemattomalle ihmiselle tai saa peräänsä "maahan vajottavan" silmäyksen. Siihen oli kyllä vaikeaa tottua. Toki vuosien mittaan tuttuja ja ystäviäkin on löytynyt ja näihin voi törmätä kaupassakin. Mutta sitä leppoisuutta ja kiireetöntä ystävällisyyttä, jota Kiuruvedellä tapaa, ei etelän liikepaikoista löydy.

Elämänmuutos Kiuruvedellä - niinkuin Suomen maaseudulla yleensäkin - on ollut nopea. Vielä silloin, kun kävin koulua Kiuruvedellä, kotonani pieni osa siemensadosta leikattiin sirpillä. Parissa vuosikymmenessä on hypätty yhden tilan omistamiin koneisiin ja laajaan automaatioon. Alkuvuosina poismuuton jälkeen kävimme lomalla ollessamme päivisin auttamassa kummankin kotipaikoilla, koska ihmistyövoimaa tarvittiin. Olosuhteet kuitenkin muuttuivat, tapahtui sukupolven vaihdosta ja maataloudesta luopumista. Viljelijän työ muuttui yksinäiseksi koneissa istumiseksi. Monesti olen miettinyt, kuka meistä on työssään yksinäisempi: veljeni meluisessa traktorin tai puimurin kopissa vai minä konttorin nurkassa räpistelemässä papereita vai mieheni kolmivuorotyössä tehtaassa tuijottamassa atk-näyttöpäätettä. Lomalla ollessani tunnen syyllisyyttä, kun puuhailen rannassa tai istun ongella ja uuttera traktorin jyrinä hiljenee vain muutamaksi tunniksi päivän kuumimpaan aikaan. Toivon kuitenkin, että veljeni edes talvella saa aikaa lepoon ja virkistykseen. Itse teen silloin pitkää päivää vieraan palveluksessa aamupimeästä iltapimeään, usein viikonloppuinakin. Ja kuinka kipeänä koin yksinäisyyden lasten kannalta silloin, kun syntymäpäiväjuhlilta puuttuivat mummut ja vaarit, serkut ja usein kummitkin. Kaikkein kipein tilaisuus oli varmasti pojan lakkiaisjuhla; vain neljä sukulaista oli jaksanut lähteä onnittelemaan uutta ylioppilasta. Matka on todellakin pitkä, vie rahaa, ja työssäkäyvän on vaikea saada vapaata. Oma isäni oli ainut Kiuruvedeltä asti tullut, eläkeläisenä ja vielä hyväkuntoisena hän jaksoi matkustaa. Vaikka hän teki elämäntyönsä pienellä syrjäkylällä, hän on aina ollut kiinnostunut ympäristöstään ja seurannut maailman tapahtumia. Se varmasti on auttanut häntä sopeutumaan yllättävän joustavasti nykyajan elämänmuotoon.

Pienen maapaikan tyttären kesäloma 60-luvulla alkoi kasvimaan ja kukkapenkkien laitolla, aittojen siivoamisella ja mattojen pesulla. Siitä oli tapana jatkaa suursiivouksilla ja leipomisilla juhannukseksi. Vähän jälkeen juhannuksen alkoi heinänteko, ja kun heinät saatiin latoon, alkoi viljanseivästys. Siinä välissä marjastettiin, säilöttiin talven varalle ja syksymmällä sienestettiin. Sitten alkoi taas koulu ja puintikausi. Kun perheessä oli useampia lapsia, työ oli hauskempaa yhdessä. Välillä tietysti oli päiviä, että saranpää näytti olevan tuskallisen kaukana. Isä olisi saattanut puhjeta raskaaseen kirousten tulvaan, jos olisi tiennyt, että toivoimme sadekuuroa päästäksemme edes pienelle tauolle. Ehkä juuri tuollaisesta yhdessä puurtamisesta juontaakin juurensa se yhteistoiminta ja eteenpäin pyrkiminen, minkä huomaan yhä veljissäni ja laajemminkin kotikylässäni yleensä.

Osa pientilojen jälkeläisistä joutui hakeutumaan koulutukseen ja työhön muille paikkakunnille. Osa heistä löysi mutkien kautta paikkansa kotiseudulta uudestaan. Siinä tilanteessa on ehkä jouduttu tinkimään raha-asioissa; ehkä vain toinen vanhempi perheessä on saanut työtä. Sitten on taas meitä, jotka ovat vain haaveilleet mahdollisuuksista katkaista kotiseudun ikävä. Ehkä itse olisin ammattikoulutuksen saaneena jollakin tavalla onnistunut ujuttautumaan lähemmäs Kiuruvettä ja silti hankkinut elatukseni itse. Mieheni kuitenkin pelkäsi jättää turvalliselta tuntuvan työpaikan tehtaassa. Näin ainakin ollaan elätetty itsemme ja kasvatettu täällä vuorostamme lapsia. Ikävä kotiin on ollut suuri, lapsetkin ovat pitäneet Kiuruvettä kuin kotiseutunaan, suurin osa heidän serkuistaan asuu siellä.

Viimeinen lomaviikko onkin yleensä meille kaikille haikea. Tavaroita on taas kasattava, mökistä on vietävä kaikki ruokatarvikkeet pois hiirien vuoksi. Sukulaiset käyvät vielä viimeisinä iltoina saunomassa. Saaressa on kierreltävä hyvästelemässä tutut kivet ja kannot ja puut. Raskas möykky painaa rinnassa, kun tavarat lastataan taas veneeseen ja siitä autoon. Venettä ei vielä käännetä talviteloilleen. Ehkä päästään puolukka-aikaan muutamaksi päiväksi. Jos ei, niin veljet kyllä huolehtivat veneestä. Monena vuonna he ovat katkoneet ja kuljettaneet polttopuita ison kasan mökkimme pihaan. Yhtenä juhannuksena odottivat simapullot mökin kylmäpaikassa; veljen vaimo oli ajatellut meitä. Kuinka monesti olemmekaan saaneet valmiiksi pyydettyä ja siivottua kalaa, marjasankkoja ja hilloja. Äidin eläessa saatiin aina mukaan kotona tehty ruisleipä, jolle osattiin antaa arvoa. Nykyään siellä on usein veljen antamaa pihkamaitoa, josta tehdään talven aikana pannukakkua.


Itku tuli viimeistään silloin, kun auto kääntyi navetan nurkalta ja äidin huivipäinen, harmaan navettatakin peittämä olemus häipyi näkyvistä.

Paluumatka on aina tuntunut synkältä. Edessä on pitkä talvi ja ero. Vähintään kaksi päivää menee, etten jaksa oikein puhellakaan kenellekään ja ensimmäisen viikon aikana silmien eteen välähtää auringon läikkä mökin pihalla, hyvästelevät sukulaiset rannalla. Tuntuu kuin minut revittäisiin rikki.

Jotenkin saadaan taas ote arkipäivästä, ehkä se on ollut suurena apuna, että asuinpaikkakunnallamme on hyvät sienestys- ja marjastusmaastot ja erikoisen kaunis luonto. En tahtoisi muuttaa täältä minnekään muualle kuin lähemmäs kotiseutua. Talvet täällä ovat usein ikäviä, vesisateisia ja loskaisia. Kuinka silloin kaipaankaan sinistä pakkastaivasta, auringon kimmellystä huurteisissa pihakoivuissa ja hiihtoretkiä lumesta notkuvissa, kaarelle taipuneissa lepikoissa. Ne ovat vain muistoja ja haaveita. Jos joudun viettämään unettomia tunteja yöllä, saan usein lohtua ja helpommin unen päästä kiinni, kun palautan silmieni eteen kotijärven ja näyn, kuinka auringonsäteet tanssivat pienillä aalloilla.

Meillä molemmilla, miehelläni ja minulla, on unelmana voida viettää edes eläkepäiviä kotiseudulla. Olemmeko silloin vielä siinä kunnossa, että pystymme tulemaan ja huolehtimaan itsestämme, sitä ei vielä voi tietää. Ja voisiko meillä olla jotain annettavaa kotiseudulle silloin tai jo ehkä ennemminkin?

Siellä se tuntuu kuitenkin odottavan. Sen syli on lämmin kuin äidin, jonka vielä näen seisovan kotipihalla navettatakissaan. Huivinsa kulmalla hän pyyhkii silmäkuoppaansa ja toivoo meille turvallista matkaa, mielessään hiljainen pyyntö - eläkää maailmalla ihmisiksi ja tulkaa taas takaisin.

10.4.2005 - Anja Saastamoinen
Sää Koivujärvellä
Kuvapoimintoja