Etusivulle
Koivujärven rantaterassi
Koivujärven rantaterassi

Avoinna perjantai-illasta sunnuntai-iltaan, muina aikoina tarvittaessa.

Puh. 0400 867760
Kirjoituksia

Syntymäkotini Hietaniemi

Kirjoitus Hietaniemestä ja Koivujärvestä kotina ja kotiseutuna. Kirjoitus on aikaisemmin julkaistu Kiuruvesi-lehdessä.

Vanha pihapiiri

Hietaniemi 1960-luvun alussa

Kesäisin Hietaniemi kylpee auringonpaisteessa aamusta iltaan. Jos rannan puita on harvennettu sopivasti, näkyy järvi kaikista muista ikkunoista, paitsi idän puolelta, jossa avautuvat peltoaukeat ja niiden takana metsää. Aamulla piha tuoksuu kasteiselta ruoholta, pihasauniolta, apilalta, pihlajilta, juhannusruusuilta ja peltojen viljalta. Talviaikaan tuuli vinkuu mäellä seisovan punavalkoisen hirsitalon nurkissa ja pakkanen napsuttelee kattorakenteissa.

Eteläpäädyssä seisovat isot pihlajat, ja polku vie harmaalle aittarakennukselle, jossa kesäöinä elettiin monet mieleenjääneet hetket. Saunarantaan mennään pohjoisen puolelta, siinä on aina ollut suuri juhannusruusupensas. Tie viettää ensin varovaisesti alaspäin peltojen reunustamana, sitten tulee vastaan jyrkempi törmä, jossa muinoin on ollut järven vesiraja. Mäen reunaan rakennettiin uudempi aitta ja liiteri. Törmän alla on vielä pieni rantapelto, jonka vieressä aukeaa saunaranta. Keskellä nurmialuetta on iso kivi, vasemmalla harmaa vanha verkkomökki. Sillä puolella oli mahtava ikikuusi ihan vesirajassa, mutta se särkyi vuoden 2002 myrskyissä. Kuinka monet pienet ja isommatkin jalat ovat kiivenneet kivijärkäleen sileää seinämää? Lapsena meillä oli siinä päivittäiset kilpailut, kuka pääsi ilman käsien apua ja lyhyemmällä vauhdilla ylös kiven kylkeä pitkin.

Talvella laskettiin mäkeä törmästä alas jäälle. Pojilla oli hyppyrimäki aitan takana hiekkahaudassa ja pellolle kyhättiin riu’uista torni, josta hypittiin lumihankeen. Talon järvenpuoleiselta sivustalta otettiin vauhtia rinteestä ja hurautettiin kierälle jäälle vesikelkalla, jossa oli lakana purjeena.

Näkymä järvelle, mielessä aina

Veneranta aukeaa lumoavana silmien eteen. Myrskylläkin siinä on viehätyksensä, kun vesi vyöryy tummana ja vaahtopäisenä. Mutta kun järvi lepää tyynenä, näkymää katselee väsymättä hiljaisen ihastuneena ja imee itseensä talven varalle. Etelätuulella aallot tuoksuvat ja rannan kaislikko keinuu ja kahahtelee pehmeästi.

Vasemmalla horisontissa siintää Peuranperä, Salmenvuori, sitten näkyvät Vuohi- ja Häme- saaret, joissa käytiin poimimassa mahtavat mustikka- ja puolukkasaaliit. Oltiin isolla porukalla päivä reissussa. Syötiin eväitä välillä, saatettiin keittää nokipannulla kahvitkin rantakivien koloissa.

Suoraan edessä on Kalmon saari, vähän kammottavan tuntuinen, koska väitetään, että sinne on haudattu ruumiita joskus kauan sitten. Siellä harvemmin käydäänkin, vaikka saari on sisältä omalla tavallaan viehättävä, mataluudestaan ja vetisyydestään huolimatta. Kalmon takana on Havukka, josta on tullut retkeilysaari. Siellä on vaihteleva maasto, kauniita kallioseinämiä ja upeat näkymät eri puolille, matalat alueet ovat Kalmon tyyppisiä.

Keskellä näkymää on luoto, jolla lokit kirskuttelevat ja johon moni vieraampi on meinannut karauttaa moottorinsa. Siitä oikealle näkyvät Mäntysaaret. Ne olivat lapsuuden retkikohteita; meidät ”penskatkin” uskallettiin laskea sinne keskenään iltaongelle, pienille sileille rantakallioille, särkiä vetämään. Usein meillä oli mukana letunpaistotarpeetkin ja nuotiolla hiillostettiin onkikaloja tikunnenässä tai halsterilla. Tiina-mummo oli ahkera onkija, hänen mielipaikkansa oli aikaisin aamulla lähimmän Mäntysaaren kupeessa. Samoin Vilho-setä veteli siitä paikasta monet pikkuahvenet paistinpannulle tai kalakeittoon. Mäntysaaren luo laskettiin pitkäsiimakin. Sateen jälkeen nousivat kastemadot pelloilla pintaan. Niitä kerättiin reilusti ja sitten vietettiin joukolla pitkä tovi rannalla itikoita läpsien, kun madot pujotettiin koukkuihin, jotka roikkuivat siimalaatikon reunoilla. Saaliiksi saatiin mateita, lahnoja ja haukia.

Äärimmäisenä oikealla on Elosaari, joka kuuluukin Hietaniemen maihin. Se on kaunis, pitkulainen saari. Siellä on ollut pieniä pelto- ja latoalueita jo 1800-luvulla. Kesäisin oli tapana uittaa sinne laitumelle Likoniemen kautta hiehoja, hevonenkin joskus. Lampaita pidettiin myös siellä kesälaitumella, omia ja naapureidenkin. Oli mukavaa käydä viemässä niille suolaa kivelle ja leipäpalasia. Ne arkiintuivat kesän aikana ja syksyisin tehtiin päivä työtä, että saatiin lampaat vuonineen houkuteltua laumaan ja veneeseen. Äiti oli siinä erikoisen hyvä, kutsumalla nimeltä eläimiä hän sai ne luottavaisiksi. Hänhän niitä hoitikin, syötti ja keritsi.

Elosaari oli meidän mansikkasaari. Vaikka Hietaniemessä on hyvä hiekkaranta, piti silti joskus lähteä veneellä Elosaareen ja uimaan Hiekkapakkaan, jossa on pehmeä hiekkakannas. Matalaa vettä on ruohikon reunaan, siinä alkaa äkkisyvä. Salmen virtaukset kasaavat hiekkaa sekä etelästä että pohjoisesta päin. Kannas on ulottunut vuosikymmeniä sitten pitemmälle keskemmälle salmea, mutta vedenkorkeuden muutokset, piisamit ja vesakon hakkuut ovat syöneet sen pieneksi nysäksi. Minulla oli suuri onni saada Hiekkapakan mökki perheemme kesäpaikaksi Aappo-sedän jälkeen. En tiedä toista paikkaa, jossa sieluni lepäisi yhtä hyvin. Ruumis siellä ei kyllä ehdi levätä, mutta tuo puuhailu on tervehdyttävää vastapainoa talven sisätöille. Elosaaresta on saatu hyvät mustikka- ja sienisaaliit lampaiden jälkeen.

Hietaniemen Saastamoisten sukupuuta

Hietaniemi on erotettu 30.9.1885 kantatilastaan Koivujärven Kanalasta, järven itäpuoliskolta, Salomon -nimiselle veljekselle - isä oli Salomon Pekanpoika Saastamoinen. Samalla siihen liitettiin Elosaaren viljelykset ja muutama sivuniitty, jotka ovat myöhemmin jossakin vaiheessa siirtyneet taas pois, vaihdettiin luultavasti Elosaaren metsään. Paikalla on silloin ollut mökkirakennus. Uusi päärakennus pystytettiin 1886. Salomonin puoliso oli Reetta Ihalainen. Heillä oli seitsemän lasta, Pekka (Petter), Olga, Efraim, Augusta, Johannes, Selma ja Vilhelmiina. Heistä Efraim, Johannes ja Selma kuolivat pienenä. Olgan tyttärestä, Saimista, tuli myöhemmin nuoruusiässä Hietaniemen kasvattilapsi.

Lapsista Pekka, joka oli syntynyt vuonna 1880, oli muutaman vuoden Kanadassa 1900-luvun alussa. Hän kuitenkin palasi kotiin ja jatkoi tilan hoitoa. Pekka meni naimisiin Sulkavan-järveltä kotoisin olevan Tiina Rytkösen kanssa. Heille syntyivät Vilho, Valtteri, Eino Valtteri, Bertta, Esteri, Aino, Niilo Petter, Väinö, Aappo Aleksanter ja Saimi Irene. Heistä Eino - Bertan kaksoisveli -, Valtteri ja Aino kuolivat ihan pienenä, Väinö jatkosodan päättyessä keuhkokuumeeseen koulutuspaikassaan ja Esteri häkämyrkytykseen noin 26-vuotiaana ollessaan Iisalmessa sisäkkönä. Bertta oli palvelijana kylän taloissa ja meni sitten naimisiin Otto Pehkosen kanssa ja muutti Kalliokylään Jokelaan. Saimin elämäntoveri, Teuvo Jääskeläinen, oli syntynyt Koivujärven Kaijansaaressa. Häiden alla koettiin säikähdys, kun sulhanen oli muuraamassa keittiöön uutta hellaa ja vanhan piisin pönkäksi laitetut pölkyt antoivat periksi ja tiilet romahtivat Teuvon päälle. Onneksi selvittiin lukuisilla mustelmilla ja pienillä haavoilla ja häitä tanssittiin sitten Koivujärven lavalla, kesällä 1947. Saimi ja Teuvo perustivat perheensä Hyvinkäälle. Aapon puoliso löytyi Huttumäen Kutjulasta, Elvi Ruotsalainen. Aappo teki elämäntyönsä liike-elämän palveluksessa, vähän aikaa Etelä-Suomessa ja sitten Kiuruvedellä.

”Hietaniemestä ei sua Pekat loppua”, oli Pekka-vaari sanonut, niinpä Pekka-Petter-nimeä on kuljetettukin suvussa, ehkä Pietarin johdannaisena. Varsinkin vanhemmasta päästä Hietaniemessä asuvat lastenlapset saivat nimensä osaksi Raamatusta ja Kalevalasta.Tiina-mummo oli körttiläinen, eikä mielellään suvainnut punaista väriä.Talossa pidettiin seuroja ja jouluaattona luettiin kappale suuresta Perheraamatusta. Kuri oli ankaraa, mutta muistan lapsuudestani, että alinomaa kuitenkin pyörittiin mummon esiliinan tuntuvissa.

Vilho meni naimisiin Lapinsalosta kotoisin olevan Anna Pesosen kanssa ja heille syntyi neljä lasta: Aino Johanna, Liisa Esteri, Ella Marketta ja Lasse Salomon. Vilho oli luonteeltaan seurallinen ihminen ja luonnostaan taitava tanssija, joka yritti opettaa meitä nuorempiakin polkalle ja valssille. Annan ja Vilhon häissä, vuonna 1935, oli tanssittukin niin jytäkästi, että lattia oli pettänyt. Särkynyt kohta paikattiin höyläpenkin kannella ja tanssia jatkettiin. Niilon elämänkaveri varmistui ensitapaamisella, kun Hietaniemeen tuli evakkoon Kiiskin perhe Ilomantsista. Maila ja Niilo vihittiin keväällä 1945. Perheeseen syntyivät Eino Ensio Petter, Väinö Juhani, Markku Paavali, Anja Kaija Marjatta ja Tuomo Kalevi. Tuomosta piti tulla Olavi, mutta pappi kuuli väärin, eikä pyhään toimitukseen enää tohdittu puuttua. Ainoastaan Tuomo on käynyt syntymässä sairaalassa, muut lapset ovat tulleet maailmaan saunassa tai kamarissa. Tuomo oli vähällä joutua tapaturmaan ihan pienenä herättyään päiväuniltaan uudessa aitassa ja lähdettyään ryömimään aitan yläkerran kolosta liiterin päälle, jossa ei vielä ollut laudoitusta. Markun kanssa olimme varmaankin lapsenvahteina ja löysimme hänet roikkumassa sormet valkoisina yläparrusta. Juoksin niin kovaa kuin pääsin, apua huutaen, suopelloille päin, jossa muu väki oli heinätöissä, ja Väinö lähti nopeajalkaisimpana tulemaan ja pelastamaan veljensä.

Hietaniemessä oli asukkaita talon yli 20:n hengen väen lisäksikin

Siinä sitä riitti vanhemmille paimentamista, ja vilskettä piisasi, kun talossa asui välillä myös isotätejä, kesällä serkkuja ja muita sukulaisia. Pieniä kolttosia olivat tehneet Pekankin pojat serkkuineen. Kun nämä nuoret miehet olivat kerran tienneet tyttöjen olevan lähdössä tanssimaan, he olivat naulanneet saunavastan veneen pohjaan vastakarvaan. Niinhän mekin teimme kaikkea mahdollista, mitä semmoinen joukkio ehtii. Hietaniemessä päästiin juoksemaan sisällä toisiamme karkuun kahdeksikkoon vähintään kahdesti eri suuntiin ovista ja sitä kyllä tehtiin. Kun kiista oli ylimmillään, saattoi pysähtyä väliporstuassa ja huutaa kurkkusuorana apua, (vaikka itse olisi aloittanut tappelun), kun tiedettiin, että keittiössä olisi varmasti joku aikuinen kuulolla ja puolustamassa.

Tuvasta oli ovi keittiöön ja siitä porstuaan ja kamareihin. Kamareiden välillä oli ovi, ja toisesta taas pääsi porstuaan ja siitä vistiin eli eteiseen ja siitä tupaan ja tuvasta porstuaan. Porstuasta nousivat jyrkät portaat vinttiin, jossa oli yksi uunilla lämmitettävä huone, ”sivukommuutit” ja ”tuvan lakka”, joissa säilytettiin tavaroita. Ne olivat hienon hiekan peitossa. Mummo ja vaari asustivat vinttikamarissa, Vilhon perhe alhaalla kamarissa ja Niilon perhe tuvassa. Tuvan uuni on mahtava kooltaan, 20:n leivän uuni. Sen pankolle mahtuu tarvittaessa useampikin nukkuja. Koska Hietaniemi oli uittovesistön varrella, tuvassa yöpyi savottalaisia, tukkilaisia ja muitakin kulkijoita. Emännillä riitti ruonlaittoa ja tiskiä. Lisäruokailijoiden vuoksi saatiin kupongeilla ostaa esimerkiksi rusinoita, joista keitettiin jälkiruokakeittoa. Rukki oli omalla paikallaan järvenpuoli-nurkassa ahkerassa käytössä ja höyläpenkki lähempänä tuvan ovea. Iltaisin villankarstat ja veistettävän puun lastut peittivät lattian. Me pienimmät saimme olla jatkuvasti valmiina konttaamaan sillan alle ”runtelin luukusta” pimeään etsimään lattialankkujen raoista pudonneita sukkapuikkoja ja parsinneuloja. Joku savottalainen oli rakennellut minulle lahjaksi sievät vihreiksi maalatut nuken sängyn ja pöydän.

Hietaniemen tuvan uuni

Ainakin kovimmilla pakkasilla tuvassa yöpyi myös talon pystykorva, kissa ja joskus juuri haettu pieni sianporsaskin, ennenkuin sen uskalsi viedä navettaan. Uusi isompi navetta rakennettiin 1950-luvun alussa. Seinät muurattiin vanhan navetan hirsistä pienityistä pölkyistä, väliin laitettiin savi- ja olkivelliä. Tarvittavat tiilet karjakeittiöön valettiin itse käyttämällä ”hevosbetonimyllyä”, ”saviranaa”.

Yhteys lähinaapureihin oli tärkeä

Hietaniemen lähinaapureita olivat etelässä Tiensuu, Peuranniemi ja Onnela ja pohjoisessa Sääskiniemi. Tiensuun kanssa oltiin läheisimmässä kanssakäymisessä; välimatka oli lyhyt ja maata pitkin oli helppo kulkea. Muutenkin naapureiden isäntien ja emäntien välille kehittyi ystävyys. Lämpimäisleivät vaihdettiin, yhdessä tehtiin rakennus- ja viljelystöitä, puitiin ja saunottiin. Lapset kipaisivat toistensa luona kylässä, yötäkin oltiin monesti.Ja jos ei saatu lupaa, hipsittiin joskus rantoja pitkin salaa, sillä tieltä meidät olisi saattanut joku tarkkasilmäinen aikuinen peruuttaa julmasti takaisin.

Tiensuusta muutaman kilometrin metsätaipaleen päässä oli myös naapuri, johon oltiin paljon yhteyksissä, Tuohimäki eli Kivimäki. Talvella humauteltiin laskea suksella mäkeä Tuohivuorelta.

Peuranperällä vierailtiin usein sunnuntaisin, koska sinne oli vähän pidempi venematka. Lapsena oli mukavaa, kun sai kyyköttää ihan kokassa ja pitkältä järvenselältä isoina vyöryvät aallot pompottivat kokkaa. Jännittävintä oli, kun puimakonetta kuljetettiin kahden veneen varassa, siihen kyytiin ei tosin lapsia otettu. Mukavia olivat vuorostaan ne illat, kun Peurasta tai Onnelasta kävivät Hietaniemessä. Lapsetkin istuivat hiiskumatta paikoillaan kuuntelemassa, silloin riitti tarinaa ja tuvassa kuului iloista naurun helinää.

Sääskiniemestäkin joutui tekemään pidemmän venematkan, mutta kapean salmen ansiosta todella isoja aaltoja osui vain Elosaaren ja Hietaniemen rannan välille. ”Lapsisaunat ” olivat yleinen tapa ja mieleeni on jäänyt, kuinka nuorimman veljeni syntymän jälkeen Sääskiniemen väki toi keskeltä tuiskua isolla vesikelkalla pärevakassa leivonnaisia, murokakkua, pullapitkoja ja pikkuleipiä.

Kun maitoa alettiin kuljettaa meijeriin, oli Onnelalla, Peuralla, Tiensuulla ja Hietaniemellä sovittuna yhteinen maitopönttöjen venekuljetus kaupanrantaan. Moottorin äänestä ja kuskin asennosta me lapsetkin tiesimme, kuka milloinkin oli vuorossa. Onnelan Eemelin tunsi erikoisesti, koska hän ajaessaan imeskeli pitkävartista piippuaan.

Tiensuun ja Hietaniemen lapset kulkivat yhtä matkaa koulussa. Talvella matka, yli 3 km, tehtiin suksella tai jalan. Tie viitoitettiin aina talveksi jäälle, mutta tuiskuaamuina kaikki saattoi olla pahasti ummessa. Rospuuttoaikana jouduttiin kävelemään Sääskiniemen kautta metsiä ja soita pitkin, silloin matkaksi kertyi 5-6 km ja aamulla oli lähdettävä hyvin aikaisin pimeällä taipaleelle. Kylän taloissa, Rauhaniemellä ja Kanalassa, saatiin olla yötäkin pahimpien kelien aikaan. Väinö ja Lasse olivat kerran joutuneet koulumatkallaan irronneelle jäälautalle, kiertäneet sitten Elosaaren selän puolelta Hietaniemen rannan alle jään reunalle, josta heidät oli haettu veneellä kotiin. Poikien kummastukseksi heidän urheaa suoritustaan ei ollutkaan kiitelty rannassa; toiset kun olivat myöhemmin samana päivänä palanneet koulusta ”ympäri” rantoja pitkin. Hietaniemessä oli hyvin rauhallinen Peijo-niminen hevonen, joka joskus kuljetti yksinäänkin lapsia. Koululaiset hyppäsivät ”liistereen” kyytiin, hevosen käskettiin lähteä matkaan ja se kävellä juppasi viittatietä kaupanrantaan, jossa kyydistä noustiin pois. Hevonen rekineen käännettiin takaisin viittatielle ja se palasi uskollisesti paikalleen tallin päätyyn ”ajusillan ”alle. Sulan veden aikaan koululaiset itse soutivat veneellä tai ajoivat moottorilla, myöhemmin Vilho yleensä teki koulukyytejä.

Olin noin 5-vuotias, kun Hietaniemen savusauna paloi syksyllä. Korkeat punaiset liekit näkyivät törmän yli pihalle. Minut laitettiin viemään sanaa Tiensuuhun. Taas juoksin niin, että mahaani pisti ja huusin apua jo rajalta. Saunan korjausajan saimme käydä Tiensuussa kylpemässä. Sauna ei palanut ihan kokonaan, vaan se rakennettiin osaksi uudestaan ja tehtiin uloslämpiäväksi. Itse talo on välttynyt tulipalolta. Joitakin uhkaavia tilanteita kyllä oli piipun nokipalon vuoksi. Helteillä piti pärekatto kastella ja mieluiten leivottiin yöaikaan.

Syrjäseudulla piti olla arkitoimissa aika omavarainen

Pyykki Hietaniemessä pestiin entisaikaan saunarannassa kodassa, myöhemmin saunalla, talvella huuhdottiin avannossa. Omaa saippuaakin keitettiin, sitä varten oli saunan eteisessä pääkallon kuvalla varustettu lipeäpaketti, jolla meitä lapsia peloteltiin.

Ruokia säilytettiin porstuan kaapissa, jotain uunilla ja puolukka- ja lihakorvot talvisin aitassa, mehuja tuvan lattian alla ja hilloja kuopassa. Riihessä pidettiin kylmässä voita, kaivoonkin laskettiin astiassa voita ja maitoa jäähtymään. Talvella otettiin jäitä järvestä ja niitä säilytettiin sahajauhokasassa kesää varten jäähdykkeeksi.

Koska asuttiin tiettömän taipaleen takana, kuolemantapauksen kohdatessa ruumis vietiin riiheen puisen sängynkannen tai jonkun muun levyn päällä, kulkueeseen osallistui koko talonväki pienimpiä lapsia lukuunottamatta ja saattaessa veisattiin virsiä. Pekka-vaarin ruumista oli jouduttu säilyttämään kuopassa kovien helteiden aikana.

"Sinä muutat Hietaniemestä Uudelletalolle"

Talonpoikainen itsenäisyyden ja jonkinlainen kauasnäköisempi kehityksen ja uudistumisen tarve luultavasti ajoivat Niilo-isän ostamaan Uusitalo-nimisen pikkutilan lähempää syrjäkylän keskustaa ja isompia teitä ja muuttamaan sinne perheensä kanssa 1960-luvun alkupuolella. Olin koulussa ensimmäisellä luokalla, kun keittäjämme kertoi uutisen minulle. Säikähdys ja saman tien tullut paha mieli ajoivat minut itkemään salaa koulun käymälään. Tuntui lapsen mielestä käsittämättömältä ja raskaalta iskulta, että Hietaniemi ei enää olisikaan meidän kotimme.

Peltotöissä sitten käytiin kuitenkin ja kalastamassa. Mutta Hietaniemeen oli aina ikävä; niin varmaan muillakin sisaruksilla ja vanhemmillakin. Vähintään sunnuntaisin yritin päästä sinne, talvella hiihtäen tai hyvällä jääkelillä potkurilla. Kesällä opin retuuttamaan pienillä voimillani painavankin puuveneen kaupanrannasta ja soutamaan saarten suojassa tyynempiä vesiä pitkin syntymäkotiini. Samaa juurettomuutta tunsi talon Tessu-pystykorvakin, koska se vaihteli olemistaan lopun elinaikansa kahden perheen kesken.

Maaseudun tyhjeneminen alkaa

Pekka-vaari oli kuollut vuonna 1950, Tiina-mummon menetimme kymmenen vuotta myöhemmin. Kun mummo aamulla kuoli, syntyi saman päivän iltana Tuomo-veljeni. Vähän poismuuttomme jälkeen kuoli Vilhon Anna-puoliso. Ainon häitä tanssittiin Hietaniemessä vuonna 1957, gramofonin tahdittamana. Hän muutti Etelä-Suomeen pysyvästi. Sinne lähti myös Liisa naimisiin mentyään, myöhemmin Ruotsiin, jossa on lapsineen asunut siitä lähtien. Ella meni naimisiin Kiuruvedellä, mutta hän kuoli äkillisesti vuonna 1971. Häneltä jäi neljävuotias Jari-poika, josta tuli sen jälkeen kasvattiveljemme. Vilho ja Lasse pitivät kahdestaan pientä karjaa, mutta hävittivät sen lopulta pois. Niilon lapsista Petteri asui Helsingissä, Kajaanissa ja viimeksi pitempään Raahessa. Väinö teki työtä Helsingissä, käväisi Ruotsissa, Kajaanissa ja lopulta Kiuruvesi kotiseutuna veti puoleensa. Markku on asunut Kiuruvedellä ja minä Lohjalla. Tuomon perhe jatkoi maanviljelyä ja karjanhoitoa ja onkin kovalla työllä nostanut pientilan sirppiaikakaudesta euroaikaan.

Autotie Tiensuuhun ja Hietaniemeen

Hietaniemeen pääsi veneellä hyvin, mutta maantien varteen oli rekitien levyinen polku Tuohimäen kautta. 10. elokuuta 1969 otettiin ensimmäiset askeleet oikealla autotiellä Kortekyläntien ja Hietaniemen välillä ja se mahdollisti maatalouskoneiden siirtelyn Uudeltatalolta Hietaniemeen ja myöhemmin maitoauton ja koululaisten kulun Tiensuuhun sekä mökkiläisten liikkumisen autoilla ja nyt postinkin jakelun.

Tien rakentamisen yhteydessä myytiin mökkitontti Tiensuun ja Hietaniemen rajalta tieurakoitsijalle. Myöhemmin omistajaksi vaihtui Nurmen perhe. Muita mökkejä mantereen puolella ovat Tuomon mökki vanhan aitan alapuolella ja Ainon mökki rantapellon vierellä entisessä alankohaassa, vanhojen parkkuulaanien paikkeilla. Sen vieressä on edesmenneen Aappo-sedän ja nyt hänen Eija-tyttärensä mökki, sitten yhteinen mökkiläisten veneranta ja reunimmaisena äskettäin kuolleen Petteri-veljen mökki. Elosaaressa on Hiekkapakan vieressä Saimi-tädin pojan, Arin, mökki, ja saaren vastakkaisella rannalla Väinö- ja Markku-veljien mökit. Osaamme kaikki nauttia Hietaniemen luonnosta ja rauhasta ja vietämme kesälomat siellä, mutta Väinön perheen ranta on varmasti ollut eniten käytössä läpi vuoden. Hän yleensä huolehtii järven jäätyessä talvitien liikkumiskuntoon, lämmittää tarvittaessa meidänkin mökkiämme, auraa talvella mökkiteitä ja keväällä ensimmäisenä solahduttaa veneensä sulapaikkohin – joskus myös itsensäkin.

Saisinpa vielä monesti nähdä kultaisen auringonläikän heittyvän etelän päätyikkunasta...

Entisestä yli 20:n hengen suurperheestä Hietaniemen väki on vähentynyt niin, että Lasse elelee talvet yksinään metsurin töitä tehden. Vilho-setä kuoli äkillisesti vuonna 1975. Navettarakennus on purettu pihapiiristä. Kesällä taloon tulee vilskettä, kun Liisa saapuu lomalle ja usein nykyään myös hänen lastensa perheet. Aino on viettänyt jo kaksi pitkää kesää mökillään, kun on vapautunut työelämästä.

Tuvan kurkihirsi lepää jykevästi paikoillaan. Seinät ja laipio ovat ajan tummentamat. Hirsissä näkyvät jokaisen sukupolven tekemät merkit, samoin lattialankuissa, joilla on tanssittu monet häät, vietetty ristiäisiä, hautajaisia, kinkereitä ja seuroja. Lasse on vähitellen kunnostanut ja uudistanut taloa sisältä ja ulkoa, samoin Liisan tytär Elsi ja tämän mies Thomas. Keinuttaakohan tuvan vanha kätkyt vielä pikkuista vauvaa? Ja kiipeävätköhän kiven kylkeä vielä muutkin auringon paahtamat pikkujalat kuin nyt Elsin Ester-tyttären ja Tiensuun Heikin? Heistä on tullut melkein erottamattomat kaverit kesäisin.

Kunpa tämä talo saisi vielä pitkään kantaa tuvassaan pihkalle tuoksuvaa, isoa, valoa sädehtivää joulukuusta. Kunpa järveltä puhalteleva heikko kesätuuli saisi liikutella tuvan ruutuverhoja. Saisinpa nähdä vielä monesti, kuinka etelän päätyikkuna heittää kultaisen auringonläikkänsä penkin viereen lattialle. Entä ne kesäyöt, kun ei maltettu nukkua ja aurinko alkoi noustessaan siilata säteitään riihen hämyyn ja kaurapeltoon sen edessä.

Äiti, isä, Aappo, Pietukin lähtivät ja jotain mureni

Petteri-veljeni, Pekka, Pietu, kuoli äkillisesti kesällä 2003 ja hänet haudattiin asuinpaikkakunnalleen. Lapiot kalahtelivat hiekkaisella männikkökankaalla, kun veljekset ja muut läheiset peittivät haudan viimeisenä palveluksenaan. Näin me luovuimme hiljaisina, raskain mielin, vieläkin järkyttyneinä rakkaasta ihmisestä lähellämme. Samalla me luovuimme osasta Hietaniemeä ja osasta itseämme, koska kumpikaan ei tule koskaan enää entiselleen sen jälkeen, kun joku lähtee lopullisesti. Hietaniemi jäi ilman tätä Pekkaa, jolla oli iloinen pilke silmissään, joka oli uuttera aamusta iltaan ahertaja. Maila-äidin menetimme vuonna 1995, Bertta-tädin 1999, Niilo-isän 2000, Aappo-sedän 2001. Uuden sukupolven ”vaarin Pekka” on nyt Markun poika Teijo Heikki Petteri.

Petterin mökin laituri

Petteri oli perinyt käsityötaitoa varmaan molempien vanhempiensa puolelta ja käytti luovuuttaan esi-isiensä tapaan puisiin arjessa tarvittaviin esineisiin, sänkyihin, pöytiin , keittiötarvikkeisiin. Työnsä ohessa hänelle tuli tutuksi myös metalli, josta hän valmisti komeita ulkovalaisimia ja muitakin käyttöesineitä. Hän nautti luonnossa kulkemisesta, marjastuksesta ja metsästyksestä, ihaili aamuista syysusvaa mökkinsä rannasta, auringonlaskua, lakkasuon tuoksua, pakkashankien kimallusta, niinkuin esivanhempansakin olivat tehneet vuosikymmenien ajan.

Kuinka paljon talon historiaan mahtuukaan hikistä pellonkaivua, kantojen polttamista, surua, iloa, riitaa, ystävyyttä, naurua ja itkua. Öisin huolta sairaana olevista lapsista, yöhallasta, myrskyävästä järvestä, helpotusta, kun heinä on saatu latoon, vilja puitua ajallaan ja onnea, kun uunista on vedetty uudisrieskat, oman pellon ohrasta.

Isä hyvästeli Hietaniemen

Hiljaisina katselimme Niilo-isää, kun hän viimeisen kesänsä juhannuksena kiersi pää kallellaan Hietaniemen pellot läpi. Katsoi, pysähtyi ja muisteli, pyöritti välillä päätään, jätti hyvästit elämäntyölleen, sillä hän rakasti maata.

Hietaniemen peltoja

Isän lähdettyä sain Ainolta surunvalittelukortin, johon painettu runo taitaa kuvata jokaista Hietaniemestä lähtenyttä, naista ja miestä, Hietaniemeä itseäänkin:

”Pois aurinko painui, lankesi ilta,
jäi taivahan rannalle säihkyvä silta,
mut kaukaa korven tummuvan yöstä
soi laulu ihmisen työstä.”

28.1.2005 - Anja Saastamoinen
Sää Koivujärvellä
Kuvapoimintoja