Etusivulle
Koivujärven rantaterassi
Koivujärven rantaterassi

Avoinna perjantai-illasta sunnuntai-iltaan, muina aikoina tarvittaessa.

Puh. 0400 867760
Kirjoituksia

Lupia kysymässä

Elettiin kesäkuuta vuonna 1969. Olin aloittanut varusmiespalveluni kuukautta aiemmin Hennalan varuskunnassa Lahdessa. Nyt sain pidennetyn viikonloppuloman pärjättyäni saunalenkin ympärijuoksussa ja tulin kotiini Lahteen jo torstai-iltana. Tapasin samalla morsiameni, nätin pihtiputaalaistytön, joka oli tullut luokseni Lahteen muutaman kuukauden seurustelun jälkeen muutettuani sinne työn perässä ja jonka olin kihlannut armeijaan lähtiessäni.

Läheisyydenkaipuun tultua tyydytetyksi kuulin morsiameltani, että lapsuuskaverini Matti on lähdössä käymään viikonloppuna kotonaan Koivujärvellä. Kun koti-ikäväkin oli jo minua vaivannut, sanoin:
-Mitä jos lähden käymään Matin kyydissä kotonani?
Morsiameni ilme oli pettynyt. Hetken mietittyään hän kuitenkin sanoi:
-No, onhan minulla työviikonloppu, eikä me paljoa ehdittaisi yhdessä olla. Mene sitten, mutta sinun olisi kyllä aika käydä minun kotona tapaamassa vanhempiani. Ja voisit samalla kuulostella, mitä mieltä he ovat tästä meidän kihlauksesta ja kysyä samalla mielipidettä naimisiin menosta.

Kuulostella, mitä mieltä he ovat meidän kihlauksesta! Kysyä mielipidettä naimisiin menosta! Äkkikuulemalta nuo eivät tuntunet kovinkaan mieleisiltä asioilta nuoren varusmiehen hoidettavaksi lyhyellä lomanpätkällä, jolla olisi paljon muutakin tekemistä. Kuten jo edellä mainitsin, oli seurustelumme ollut lyhyt, joskin sitä voidaan sanoa intensiiviseksi. Kihlauksemme oli ollut yllätys lähipiirillemme- jossain määrin myös minulle itsellenikin- enkä nuoresta iästäni johtuen olisi siihen ryhtynyt, ellen olisi ollut päätä pahkaa rakastunut ja halunnut varmistaa asemaani varusmiespalvelun ajaksi. Olihan morsiameni nätti, kuten jo taisin mainita. Siinä tohinassa ei sitten ollut tullut mieleenikään mitkään naimisluvan kysymiset mosiamen vanhemmilta.

Nyt kotikaipuuni voitti ja sanoin:
-Minä käyn sinun kotonasi ja kysyn samalla luvat!

Ajaessamme seuraavana päivänä Matin kanssa nelostietä kohti kotiseutuamme aloin tuntea pienoista pakokauhua. Pohdin mielessäni, että en minä taida olla kovinkaan viisas. Mennäpä nyt lupaamaan, että menisin yksin morsiameni kotiin esittäytymään ja kyselemään lupaa naimisiin menolle. Olisi se paljon helpompaa mennä tuolle käynnille yhdessä morsiameni kanssa... No, luvattu mikä luvattu. Eikä minua purematta niellä... Ja eikös ne sano, ettei arka mies saa kaunista akkaa... Ja jos tyttärestä on vähänkään vanhempiinsa tullut, niin eiköhän heidän kanssaan pärjää, kunhan vain itse käyttäydyn asiallisesti. Ja onhan ylläni varusmiespuku, joka aina tekee vaikutuksen! Ja olenhan minä ihan komea nuorimies! Ja fiksuthan aina pärjää, ja kyllähän minä osaan käyttäytyä tarvittaessa melko fiksustikin... Hitto vieköön, kyllä minä tuon reissun teen!

Heräsin lauantaina vasta puolilta päivin, kun sain kerrankin nukkua. Päivä oli polttavan kuuma. Kahvipöydässä kysyin setä-Timolta:
-Lainaatko mulle autoa niin menen käymään Pihtiputaalla?
-Lainaisin kyllä, mutta kun ei ole autoa. Tai onhan tuo Mini, mutta siinä ei ole ollenkaan jarruja, kun jarruletku on poikki.
Menimme yhdessä katsomaan Timon autoa ja totesin itsekin, että vasempaan takapyörään menevä jarruletku oli murtunut. Istuin kuitenkin ratin taakse ja kokeilin jarruja. Jarrupoljin painui pohjaan kuin tyhjää vain. Vetäessäni käsijarrukahvaa nousi se melko löysästi epäilyttävän ylös, mutta arvelin käsijarrun jossain määrin pitävän. Sanoin, nuori ja harkitsematon kun olin:
-Timo, lainaa tätä! Kyllä minä tällä tuon reissun teen, kun varovasti ajan.
Timo on semmoinen mies, ettei hän ole kieltänyt minulta juuri koskaan mitään, ei ennen tuota eikä sen jälkeenkään. Kasvoillaan kuitenkin hämmästyneen epäuskoinen ilme hän sanoi: -Ota sitten, mutta omalla vastuullasi ajelet.
-Omalla vastuulla tietenkin.

Siihen aikaan ei ollut vielä tietä Haapamäelle ja Pihtiputaalle oli mentävä Niinimäen ja Vuohtomäen kautta. Aluksi ajaminen jarruttomalla autolla tuntui oudolta, mutta ihmeen pian siihen tottui. Kun muutaman kerran olin vaistomaisesti tehotonta jarrupoljinta polkenut ja loppujen lopuksi pitämättömäksi osoittautunutta käsijarrua temponut huomasin, ettei jarruista mitään apua löydy ja lopetinkin niiden käytön turhana. Jo melko pian ymmärsin, että jos meinaan reissustani kunnialla selvitä on minun ennakoitava eteen tulevat tilanteet hyvissä ajoin. Näin jälkeen päin voinenkin väittää, että opin ennakoivan ajon syvimmän olemuksen jo paljon ennen sitä, kun Ensio Itkonen alkoi puhumaan siitä televisiossa ja asia siten tuli suuren yleisön tietoisuuteen. Minä vain en tehnyt siitä mitään suurempaa numeroa. Ennakoivan ajon ja ehkä tottumisenkin myötä matkani alkoi taittumaan ripeää, lähes normaalia ajonopeutta. Tunsin välillä jopa vauhdin hurmaa niin kuin nuori mies usein ajaessaan tuntee. Taustapeilistä näin, kuinka sankka pölypilvi seurasi perässäni. Ei huonosti jarruttomalla autolla!

Minua jännitti kovasti, se on myönnettävä. Eräässä ylämäessä Petäjäkylän ja Sulkavanjärven välillä ajoin tien sivuun, kun siihen oli helppo pysähtyä jarruttomallakin autolla ja poltin tupakan, että rauhoittuisin. Samalla mietin hienosäätöä kaavailemaani taktiikkaan tehdä hyvä vaikutelma itsestäni morsiameni vanhemmille, ettei morsiameni tarvitsisi hävetä puolestani. Ja tietenkin halusin morsiameni vanhemmilta myönteisen vastauksen naimisaikeisiini. Sehän oli matkani pääpyrkimyskin. Matkan loppupuolella huomasin pettyneenä, että jännitykseni vain lisääntyi lisääntymistään mitä lähemmäksi päämäärääni tulin. Havaitsin, että en enää pystynyt keskittymään tarpeeksi ajoni ennakoimiseen – asia, josta olin tuntenut jopa ylpeyttä – enkä myöskään ajonopeuteeni. Vauhtini tuppasi nousemaan, ja parissa tiukassa mutkassa Kulvemäentiellä sora ropisi kylkipelleissä oikein kunnolla. Hyvä, kun tiellä pysyin.

Siitä Kulvemäentieltä on parinsadan metrin tienpätkä Korkolaan, morsiameni kotitaloon. Käännyttyäni tälle tielle tunsin kaulavaltimoni sykkivän kiihkeästi ja kämmenteni hikoavan niin, että otteeni ratista oli lipsuva. Olisin ehkä pysäyttänyt auton ja peruuttanut pois tilanteesta, ellei asiani olisi ollut niin tärkeä. Nyt minun oli jatkettava. Kun lähestyin talon pihaa ja olin jo siinä marjapensaiden kohdalla näin, kuinka lapsia juoksenteli pihalla. Luoja, ajanko minä niiden päälle! Samalla järkivähäni tajusi vauhtini olevan aivan liian kova, että pystyisin ylipäätään pysähtymään normaalisti tuolle piha-alueelle. Ja samassa näin, että pihan keskellä olevan kaivon kannella istui kaksi miestä. Toisen ehdin tunnistaa morsiameni isäksi, sillä olin nähnyt häntä esittävän valokuvan. Toinen mies ilmeni myöhemmin naapurin Heikiksi. Hätäännyin. Voi kun nuo lapset ehtisivät pois alta! Ja miten saan auton pysähtymään?!

Ketterät lapset ehtivät hyvinkin pois vaaravyöhykkeeltä. Mutta jarrutonta autopahasta en saanut pysähtymään, ennen kuin olin kiertänyt kaivon ympäri puolitoista kierrosta. Siinä kaivoa kiertäessäni ehdin näkemään, kuinka sen kannella istuvat miehet katsoivat minua hämmästyneinä ja selvästikin miettien, että mitähän nyt on tapahtumassa. Loivassa ylämäessä auto sitten vihdoin pysähtyi, kun lopuksi painoin kenkääni ovenraosta pihasoraan. Auton pysähdyttyä lähti sen keulan alta kana juoksemaan kohti navettaa kovaan ääneen kaakattaen ja syyttävästi minua taakseen vilkaisten. Jos se olisi osannut puhua, olisi se luultavasti sanonut, että hullu, päällekö yritit ajaa!

Noustuani autosta näin, että tuloani saatteli sankka pölypilvi. Sekunti sekunnilta aloin ymmärtämään, ettei tuloni tähän perheeseen- jos minua nyt siihen ylipäätään hyväksytään- ollut tapahtunut kovinkaan tyylikkäästi. Keräsin kaikki ne rohkeuden rippeet mitä sillä hetkellä oli löydettävissä ja astelin kohti kaivoa ja sen kannella istuvia miehiä. Naapurin mies, ilmeisesti herkän tilanteen ymmärtäen, kuului sanovan:
-Iltalypsyn aika, täytyykin tästä lähteä.
Naapurin mies lähti. Esittelin itseni morsiameni isälle. Seurasi hiljaisuus. Oloni oli vaivautunut. Tarjosin tupakan ja sytytin itsellenikin.
-Tulit melko vauhdikkaati, totesi morsiameni isä kaivon kannelta. Samalla hän huitoi kasvoiltaan perässäni tuomaa pölyä.
-Liian kovaa tulin. Nyt on myönnettävä, että tämä on minulle melko jännä tilanne ja se pääsi karkaamaan...vauhti... Ja sanonpa nyt senkin, että tuossa laina-autossa ei ole jarrutkaan ihan kunnossa.
-No niin minä vähän arvelinkin. Uskalsit tuomoisella lähteä?
-Ei ollut parempaakaan. Ja kun tulin luvanneeksi tehdä tämän reissun...
Tuokion morsiameni isän ilme oli epäileväinen ja hän selvästikin mietti sitä, oliko hänen tyttärensä tehnyt kelvollisen miesvalinnan. Sitten olin huomaavinani, että hänen kasvoillaan läikähti kevyt hymy juuri silloin, kun hän käänsi päätään poispäin. Siitä päättelin pahimman olevan mahdollisesti ohi. Ehkä hän antoi arvoa rehellisyydelleni. Ja ehkäpä myös rohkeudellenikin.

Navetan ovi aukesi. Ulos astui herttainen, iloisesti hymyilevä, sädehtivä nainen. Olin nähnyt häntäkin esittävän valokuvan ja tiesin hänen olevan morsiameni äiti. Tunsin heti, että tästä ihmisestä minä tulen pitämään. Hän ravisti kättäni ja sanoi:
-Tervetuloa ja onneksi olkoon kihlauksesta! Mennään sisälle ja nyt me keitetään kahvit.
-Onneksi olkoon! sanoi nyt morsiameni isäkin.

Menimme sisälle. Kahvi laitettiin kiehumaan ja aloimme varovaisen keskustelun. Nyt 43 vuoden jälkeen en tietenkään tarkoin muista mitä puhuimme, mutta sen muistan, että jo sen illan aikana morsiameni vanhempien ja minun välille alkoi muodostumaan lämmin suhde. Puhuessamme aika kiiri niin, että tehdessäni lähtöä huomasin vuorokauden jo vaihtuneen. Siinä sitten muistin varsinaisen asianikin:
-Tuota, me ollaan Arjan kanssa mietitty, että me menisimme naimisiin ensi kesänä, kun olen päässyt armeijasta.
-Jos teillä on siitä vahva tunne, niin paras se on sitten niin tehdä,sanoi tuleva anoppini. -Jos pitkittää, niin asiat saattavat mutkistuakin.
-Turha sitä on pitkittää, jos se siltä tuntuu, sanoi tuleva appeni. -Ja ajahan nyt mennessä rauhallisesti, ettei käy mitään vahinkoa!
-Minäpä ajan rauhallisesti.
Lähtiessäni ajamaan jäivät he vilkuttamaan rappusille.

Paluumatkalla minä ajelin rauhallisesti. Olo oli ihmeen kevyt. Mihinkäpä tässä on kiire, tuumin. Reissu on tehty, eikä se turha reissu ollutkaan. Taisinpa loppupelissä tehdä ihan hyvän vaikutuksen Arjan vanhempiin. Aurinkokin näyttää jo nousevan. Pian koittaa uusi huomen.

Esko Heinonen
















26.2.2013 - Esko Heinonen
Sää Koivujärvellä
Kuvapoimintoja