Etusivulle
Koivujärven rantaterassi
Koivujärven rantaterassi

Avoinna perjantai-illasta sunnuntai-iltaan, muina aikoina tarvittaessa.

Puh. 0400 867760
Historiaa

Kiuruvesi - siirtokarjalaisten asutuspitäjä

Kiuruveden historiassa on myös evakoilla oma merkittävä roolinsa. Kirjoitus kertoo kokemuksesta siirtokarjalaisen näkökulmasta.

Lehmät ynähtelevät nähdessään hoitajansa ja lypsäjänsä. Vanhassa hirsinavetassa on valonlähteenä vain yksi lyhty seinänvierustalla. Lypsäjän pää painuu lehmän kylkeen, tasainen terävä suihke alkaa kuulua lämpimän maidon osuessa sankoon ja nostaessa pintaan vaahtoa.

Himmeänsiniruutuinen huivi on kulunut ja haalistunut lypsäjän päälaelta lämpimään kylkeen nojatessa. Hoitaja ja eläin vaistoavat toistensa mielenliikkeet, jokainen hoidokki on hoitajalleen tärkeä. Monena aamun ja
illan hetkenä eläimet ovat kuulleet hiljaista hyräilyä:

“Koska valaissee koin tähtönen, mua köyhää kerjääjää?
Koska päättyy matka yöllinen? On yhä hämärää.
Luon taivahalle yhtenään, mä katseen kaipaavan.
Valoa vaik´ en näekään, sen tiedän loistavan”.

Kyyneleet valuvat pitkin poskipäitä, kädet jatkavat työtänsä, sankosta sankkoon, lehmästä lehmään, aamusta iltaan, vuodesta vuoteen. Yksi lehmä on ollut muita rakkaampi, Heluna, muisto kotoa Karjalasta, evakkomatkan tehneen karjan jälkeläinen. Sille on ollut kaikkein helpointa puhella, kutsua sitä laitumelta pois, juottaa sitä. Se on ainut käsin kosketeltava mitä lapsuudesta ja nuoruudesta on jäänyt jäljelle. Kaikki muu on vain mielessä, muistoja, joita ei voi kenellekään selittää, paikkoja, joita ei tule enää koskaan näkemään.

Raja-Karjalan naisena hän oli tottunut jatkuvaan pelkoon. Ainainen pelko venäläisistä, pelko ruotsalaisista tai muista valloittajista oli vuosisatojen aikana imeytynyt äidinmaidon mukana varsinkin naisten mieliin.

Talvisodan alkaessa hän eli kauneinta nuoruuttaan. Evakkoon joutuivat lähtemään vanhukset, naiset ja lapset keskenään. Karjalaan palattiin vielä, jouduttiin kuitenkin tulemaan pois jatkosodan loppuvaiheissa melkein paeten. Nuorten naisten tehtäväksi jäi karjasta huolehtiminen. Koska rautatiet ja junavaunut tukkoutuivat pian ihmisten kuljetuksista, jouduttiin kotieläimiä osaksi teurastamaan ennen lähtöä ja asemilla, ja karjaa oli kuljetettava satoja kilometrejä jalkapatikassa. Mukaan saadut varusteet eivät välttämättä olleet sopivia tähän, kengät saattoivat olla hyvinkin huonot, ehkä risaiset, jalat rikkihiertävät miesten sappaat.

Evakot joutuivat vaeltamaan Suomessa monet useallakin paikkakunnalla majoituspaikkaa etsien; ensin sinne, missä rautatieyhteydet vetivät parhaiten. Viranomaiset pyrkivät tasaamaan rasitetta kunnittain. Lypsäjä-äidin oma äiti oli raskaana, lapsi syntyi matkanrasituksista kesken Kiuruvedelle päästyä ja kuoli, pikkusisko haudattiin Tuonelanharjuun. Isä, äiti, kaksi veljeä ja hänet ohjattiin asumaan kauniilla järvenrantapaikalla olevaan maalais-taloon.

Ensi katse talon lähelle saman ikäisen pojan kanssa sinetöi nuorten kohtalon. Muut evakkoperheen jäsenet palasivat Suomen puolen Karjalaan, josta saivat rajan tuntumasta maapaikan. Nuorten häitä vietettiin huhtikuussa -45. Itse vihkimistilaisuus oli koruton ajan tavan mukaan, häävalokuvassa katselevat eteenpäin luottavaisin mielin vaalea, kiharatukkainen Savon poika ja tummahiuksinen Karjalan tyttö. Valokuvaamosta saatiin kuvauksen ajaksi lainaan kimppu, joka oli koottu orvokeista ja pelliksistä. Häitä vietettiin kuitenkin kotona juhlien, piirileikkejä leikkien.

Kiuruvedelle, eri kylille sijoittui hänen nuoruutensa ajalta tuttuja perheitä. Liian harvoin he pääsivät kuitenkin tapaamaan toisiaan. Vuodet vierivät toistuvissa raskauksissa ja imetyksissä ja päivittäisessä karjanhoidossa ja arjen töissä. Oman äidin hautajaisiin Pohjois-Karjalaan hän pääsi vuonna 1948, mutta joutui jättämään pienen vauvan kotiin toisten hoidettavaksi ja imetyksen kesken. Se oli ilon hetki, kun Karjalasta vyörähti sukulaisia käymään; vilkas puheensorina kuului ja piirakkakaulimet alkoivat kalahdella. Vaikka hänet oli otettu uudessa kotipaikassa ystävällisesti vastaan, niin kuitenkaan ei ollut helppoa astua uuteen sukuyhteisöön nuorena miniänä, tuomisinaan vain omat tyhjät, työtätekevät kätensä ja alitajuisena taakkanaan sen ajan yleinen ajatustapa evakoista ja siirtokarjalaisista: “Saavat kyllä tulla, kunhan palaavat takaisin sinne mistä ovat tulleetkin, ja kunhan niille ei tarvitse luovuttaa mitään omastaan”.

Talvisodan aikana Suomessa laadittiin ensimmäinen pika-asutuslaki. Karjalasta maansa menettäneille yritettiin järjestää entisiä oloja mahdollisimman paljon muistuttavat olot uudessa elinympäristössä. Uuden kotitilan tuli vastata entistä ja asuinolojen ja elintason tuli olla sama kuin seudulla ja maassa keskimäärin oli. Suunnitelmana oli asuttaa väestö Helsingistä ja Jyväskylästä katsoen vastaavasti kuin asutus oli ollut Karjalassa Viipurista ja Sortavalasta katsoen. Pohjoisrajaksi suunniteltiin linjaa Ii - Utajärvi - Pielisjärvi. Kiuruvedelle asutettiin Suistamon ja Raja-Karjalan väestöä, osa evakkomatkalla paikkakuntaan tutustunut jäi vapaaehtoisestikin.

Tarkoitus oli jakaa maata ensin valtion ja yhdistysten maista, sitten yksityisiltä maanomistajilta. Etelä-Suomessa ruotsinkieliset maanomistajat vetosivat kielihankaluuksiin ja kun jatkosodan jälkeen uusi pika-asutuslaki
astui voimaan, he saivatkin läpi ns. ruotsalaispykälän. Tällöin ruotsinkielisille alueille ei sijoitettu siirtolaisia ja maanluovutusten paine kohdistui voimakkaampana sijoitusalueen pohjoisemmissa osissa, varsinkin Itä-Suomessa. Vuonna 1944 suunniteltu maanhankintalaki vahvistettiin vuonna 1945, asutusta valvomaan tulivat asukkaanottolautakunnat, jotka pyrkivät kuulemaan siirtolaisenkin mielipidettä.

Niin siirtolaisille kuin rintamamiehillekin osoitettiin paljolti ns. kylmiä tiloja, joilla ei ollut minkäänlaista asuinrakennusta ja jotka olivat hyvin hallanarkoja ja laihoja mailtaan. Miehet ja naiset, joilta jo sodassa oli saattanut vaurioitua terveys, aloittivat repivän urakan päivin ja öin asuin- ja eläinsuojia rakentaen ja peltoja raivaten. Ihmisille haluttiin tarjota koti ja työtä, pelättiin, että juurettomat ihmismassat ajautuisivat työttöminä kaupunkien liepeille ja synnyttäisivät kansanliikkeitä. Sota Neuvostoliiton kanssa oli niin lähellä, että sen ajan päättäjät pelkäsivät suurten työttömien ja tilattomien joukkojen ajavan kommunismin leviämiseen. Vaikeuksista huolimatta Suomessa onnistuttiin sijoituksen avulla niin, että vältyttiin pakolaisleireiltä, jotka monissa muissa maissa olivat sotien jälkeen käytössä ja pystyttiin turvaamaan elintarviketuotanto ja paikkaamaan aluemenetykset siirtolaisille.

Pienten tilojen elinolot olivat kuitenkin niin vaikeat, että kaikki eivät jaksaneet suoriutua urakasta. Maita liitettiin toisiin, 1950-, 1960- ja 1970-luvuilla seurasi maaltamuuttajien vyöry: pientilanomistajia siirtyi työhön teollisuuskaupunkeihin tai Ruotsiin ja viimeistään heidän jälkeläisensä, suuret ikäluokat joutuivat lähtemään muualle työnhakuun tai koulutettavaksi. Monien vuosien raskas työ jouduttiin hylkäämään ja maaseudulle syntyivät autiotilat.

Kiuruvedelle asutetuissa siirtolaisissa oli osa evankelisluterilaisia, mutta suuri osa myös ortodokseja. Aivan alkuaikoina heidän erilaiset uskonnolliset tapansa herättivät kummastusta, saatettiin pilkata jopa “ryssänuskoisiksi”. Onneksi nämä ihmiset pyrkivät paikkakunnalle sopeutumisesta huolimatta säilyttämään oman identiteettinsä. Ehkä se oli todellinen pakko pysyäkseen hengissä ja henkisesti terveenä - eihän ollut enää muuta menneestä jäljellä, mihin tarttua. Kiuruvesi saikin rikkautena ortodoksisen perinteen, kirkon ja seurakunnan. Avioliittojen myötä moni vaihtoi uskontoa, osa nuorista halusi tietoisesti unohtaa menneisyyden ja sopeutua uuteen.

Karjalaiset olivat vuosisatoja tottuneet elämään patriarkaalisessa yhteisössä. Yhteisö alkoi talouksista, joihin saattoi kuulua useita kymmeniä jäseniä, setiä, tätejä, mummoja ja vaareja, ja se laajeni kyläyhteisöksi. Yhteisön päämiehenä oli yleensä sen vanhin ja arvostetuin jäsen. Kun tällainen kiinteä yhteisö hajotettiin sodan vuoksi, ihmiset tarrautuivat hädissään toisiinsa odottaessaan evakkojunia ja sijoitusviranomaisten määräyksiä. Kun Raja-Karjalan väestöä pyrittiin suurelta osin sijoittamaan silloiseen Kuopion lääniin, se oli molemmin puolin helpompaa kuin etelämmässä. Savossa oli totuttu samanlaisiin isoihin perheyhteisöihin kuin Karjalasssakin, Länsi-Suomessa taloudet olivat jäsenluvultaan pienempiä ja itsenäisempiä.

Karjalaisten puheliaisuus ja vilkkaus herätti ihmetystä, siihenkin Kiuruvedellä oli helpompi sopeutua kuin Etelä-Suomessa, jossa eri tavalla puhuviin suhtauduttiin hyvinkin tylysti. Mutta varmasti moni siirtolainen ehti pahoittaa mielensä, kun hänen puhettaan ei ymmärretty tai lapset katselivat ihmeissään ja joku saattoi matkia ja pilkatakin. Joitakin paikkakuntalaisia ärsytti myös Karjalan ihannointi ja olojen kehuminen.

Aluksi uskottiin takaisin paluuseen, Karjalasta poissaolo olisi vain väliaikaista. Iloisella luonteellaan ja rohkeudellaan karjalaiset jaksoivat kestää pettymyksen ja sodan tuomat kolhut ja ottaa elämä vastaan sellaisena kuin se tuli. Osassa sodan aikana kuljetetussa karjassa puhkesi suu- ja sorkkatautia. Joillakin paikkakunnilla kieltäydyttiin ottamasta vastaan siirto karjalaisten eläimiä. Vähitellen syntyi myös puute eläinten ruoasta, koska vihollisen puolelle jääneiltä alueilta oli onnistuttu siirtämään vain vähän satoa Suomen puolelle käytettäväksi. Maatalous oli vuosia paljolti naisten, lasten ja huonokuntoisten vanhusten harteilla työkuntoisten miesten ollessa sodassa. Hankaluuksia tuli myös polttopuiden hankinnassa ja sairaanhoidossa.

Maataloudessa tuli vastaan erilaisia työtapoja ja koneita. Sekin oli tavallaan rikkaus, sekä paikkakunnan väestö, että siirtolaiset oppivat uusia menetelmiä toisiltaan. Ruokataloudessa näkyi suurin vaikutus. Karjalaisilla oli vahva ruokaperinne, monenlaiset piirakat ja kukkoset pyöräytettiin nopeasti pöytään tarjottavaksi. Sienten keruu, jota Karjalassa ja Savossakin harrastettiin, oli Länsi-Suomessa aika vieras asia. Uusia järjestöjä ja toimintayhteisöjä muodostettiin.

Geeniperintö sai uutta “verta”, olihan pienissä kyläyhteisöissä vuosisatoja haettu puoliso suhteellisen läheltä. Alkunsa saivat lapset, jotka muuten olisivat jääneet syntymättä. Monenlaiset taiteen alat olivat olleet Karjalan väestön rikkautena, käsityöt, runonlausunta, kirjallisuus ja kanteleensoitto. Kiuruvedellä on viime vuosikymmenillä noussut kanteleensoitto jopa valtakunnallisesti voitokkaaksi, käsityökeskus on toiminut neuvovana ja monelle henkireikänä, samoin kansalaisopisto.

Nykyisenä juurettomuuden aikana ihmiset pyrkivät selvittämään itselleen omia lähtökohtiaan, sukututkimus on laajentunut harrastukseksi. Luovutetun Karjalan puolelle on tehty retkiä, yleensä ensimmäinen käynti on ollut sieltä jotain muistaville järkytys. Viljelykset ovat metsittyneet, rakennuksista ei ole jälkeä, korkeintaan osa kivijalasta saattaa pistää maasta esiin. Kuitenkin sinne halutaan uudestaan käymään, halutaan tarttua johonkin, joka on itsessä ja nousee muistoista esiin.

Lypsäjä-äiti joutui näkemään, kuinka lapsi toisensa jälkeen aikuiseksi vartuttuaan haihtui maailmalle. Kipu painoi rinnassa - luopuminen lapsista, omasta elämäntyöstä, monet omat lähtemiset ja muutot palautuivat tuskallisina mieleen ja tuntuivat vievän voimia. Arkuudestaan huolimatta hän oli sopeutunut uuteen asuinympäristöönsä, oppi kiuruvetisen puhetavan, kehittyipä hyväksi mykyrokan keittäjäksikin! Uuden kotikylän väki, saattaessaan häntä viimeiselle matkalle, antoi hänelle kiitoksen kotikylän hyväksi tehdystä työstä ja lauloi erittäin satuttavasti ukrainalaisen kansanlaulun:

“Hiljainen tienoo, hämyinen maa, kultaa sen ylle kuu heijastaa.
Yksin taas kuljen, mietteisiin jään, milloin mä jälleen kotini nään.

Kotiini kauas kaipuuni saa, tähtinen taivas tien viitoittaa.
Rukoillen käännyn puoleesi Sun, johdathan Herra, kotiini mun.”

Erään Kiuruvedelle asutetun siirtokarjalaisen tie päättyi, mutta osa hänestä jatkaa elämäänsa eri puolilla Suomea lapsissa ja lastenlapsissa. Samat tähdet, sama kuu ja aurinko, joita hän lettipäisenä pienenä tyttönä oli ihaillut Karjalassa, näkyivät Kiuruvedelläkin ja näyttävät tietä vielä tulevillekin sukupolville.


(Lähdetietoa: Kirkinen: Karjalan kansan historia ja Johannes Virolaisen muistelmat siirtokarjalaisten asutustoiminnasta)

29.12.2004 - Anja Saastamoinen
Sää Koivujärvellä
Kuvapoimintoja